Eilen oli ihana päivä. Teimme koulussa yhteisötaidetta, mikä oli ihan superhauskaa ja inspiroivaa! Piilotimme esimerkiksi kirjeitä ympäri koulua ja teimme suuren runoauringon ruokalan seinälle.
Illalla koitti hetki, jota olin jännittänyt jopa yöunieni kustannuksella: meidän näytelmän ensi-ilta. Osallistuin siis näyttelemiskurssille jonka lopputyönä teimme pienen esityksen. Meidät jaettiin ryhmiin ja yhden ryhmän osio ei ollut siis kuin yksi kohtaus, mutta me tehtiin omaamme tosi kunnianhimoisesti ja siitä tuli kyllä mielestäni hirmu hyvä.
Tukka takutettuna. Sain kunnian näytellä päähenkilön hullua puolta. Ei voi olla muuta kuin huippurooli jos saa heti sisääntulossa karjua ja juosta täyttä päätä päin seinää!
Yksi maailman parhaista tunteista on mielestäni se tunne kun olet lavalla. Olen aikoinani harrastanut teatteria, mutta olin kyllä päästänyt itseni unohtamaan miltä esiintyminen tuntuu. Se tuntuu mahtavalta. Sitä jännittää hirveästi, mutta sitten kun olet esiintymässä, et haluaisi lähteä lavalta pois ollenkaan. Lavalla on 110% läsnä juuri siinä hetkessä ja ehkä juuri siksi se tunne on jotenkin tosi ainutlaatuinen ja upea.
Ensi-ilta meni todella hyvin ja adrenaliinivirtaus jatkui pitkin iltaa esityksen jälkeenkin. Yöllä keksittiin sitten kiivetä huviksemme asuntolan katolle. Hieman noloa myöntää että idea oli minun, mutta itsehän sitten olin lopulta se joka ruikutti ettei uskalla tulla enää alas. Lievä korkeanpaikankammo + sade + pimeys ei ole kovin hyvä yhdistelmä. Mutta kiipesinpähän kuitenkin ja uskaltauduin hetken uikuttamisen jälkeen takaisin alaskin.
Summa summarum: joskus on hyvä astua mukavuusrajojensa ulkopuolelle. Siitä voi tulla parhaassa tapauksessa aika hemmetin hyvä fiilis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti