Runo: Otto Grundström
Kävelin eräänä iltana kotiin ja havaitsin, että kotitiellä tuoksuu vadelmat ja tienvierustan pensaat ovat kasvaneet miltei luonnottoman korkeiksi. Kaikki oli niin kaunista ja otin kuvan iltahämärässä kylpeneestä pellosta. Kertakäyttökamerasta loppui filmi, pian minä saan kesäni kuviksi teetettynä (en malta odottaa!).
Jännittää. Herkistyn vähän kaikesta, pienimmistäkin asioista, tai ehkä lähinnä juuri niistä. Ikävä on unet, joissa menneisyyden tapahtumat menevät sekaisin, ja minä ikävöin ennen kuin olen edes lähtenyt. Vaan huomenna lähden, ihan yksin. Toivottavasti Turulla on minulle vähintään yhtä paljon annettavaa kuin muilla paikoilla joissa olen saanut olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti