Taivas oli tänään tasaisen värinen, harmaansinertävä, se näytti
surulliselta. Katselin ulos, lunta ja koiranulkoiluttaja ja puiden kalpeat
käsivarret, keskityin hetken hengittämään, painoin posken vasten
ikkunaa, siihen jäi jälki. Haluan nähdä jo ikkunastani nurmikon
ja mennä sanomaan sille hei, haluan katsella pilviä tovin
ruohonjuuritasolta. Lopu, loputon talvi.
Joskus pidän taideteosten nimistä
enemmän kuin itse teoksista. Joskus tiskiä kertyy niin paljon, että sormenpäät ehtivät kurtistua tiskatessa. Joskus kun muistaa nähneensä edellisenä yönä
unta muttei muista unesta mitään, jää siitä hassu olo, kuin
olisi hukannut pienen ajanjakson elämästään.
Yläkerran naapurit
ovat olleet tänään hiljaa, annoin hiljaisuuden levätä täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti