keskiviikko 8. lokakuuta 2014

look down

torstai 28. elokuuta 2014

kotona / kaukana kotoa


Tulee aloittaa lempeästi. Ostaa kaupasta avokadoja, appelsiinimehua ja teetä. Kuljeskella kiireettömästi ympäriinsä, nousta kirkon torniin katselemaan keksipaketin näköisiä taloja. Tunnustella, miltä tuntuu asua vaihteeksi kimppakämpässä (kivalta). Naureskella asunnon toinen toistaan hassummille sisustusratkaisuille. Ilahtua, kun näkee ensimmäisenä aamulla huoneensa ikkunasta vastapäisen talon katolla tassuttelevan kissan (ja kun kadulla toinen mokoma tulee jalkoihin kiehnäämään). Suunnitella viikonlopuksi seikkailua.

Laskeutuminen elämään Islannissa on siis sujunut pehmeästi. Enpä tosin ole ollut täällä kuin vasta pari päivää, aika vaan tuntuu jostain syystä pidemmältä, ehkä koska täällä oleskelu on heti tuntunut niin luontevalta. Vielä on silti totuttelemista siihen, etten tullut tänne lomalle, vaan asumaan, elämään, olemaan. Ei ole kiire kokea ja nähdä kaikkea hetipaikallanyt, vaan voi vaan olla rauhassa ja nähdä siinä samalla.

Sen huomasin heti, että inspiroi tavattomasti olla pitkästä aikaa ihan uudessa ympäristössä. Mieli tuntuu jotenkin puhtaammalta, vastaanottavaisemmalta. Kotona pää ja jalat ajautuvat niin kovin helposti samoille urille päivästä toiseen. Irtautuminen tekee hetken kipeää, mutta avaa uudenvärisen maailman.

Meillä oli tänään infotilaisuus yliopistolla. Eräs opettaja pohdiskeli avaimia onnistuneeseen opiskeluun ja onnellisuuteen. Puheenvuoron päätteeksi hän pisti koko vaihtarijoukon laulamaan kuorossa don't worry, be happy. Toteltavahan tuota on.

lauantai 23. elokuuta 2014

kuin jokin päättyisi



Kesä meni, raikkaat mutta raskaat syystuulet tulivat tilalle. Kaikkialla tuoksuu muistoilta. Elämän suunta tuntuu olevan vapaa. Sisälläni läikkyy kaipuu muutokseen niin vahvasti, että se vie minua.

Niistä muutoksista. Niin epätodelliselta kuin tuntuukin edelleen sanoa tämä, niin muutan ensi viikolla Reykjavíkiin! Lähden sinne syksyksi vaihto-opiskelemaan.

Jännittää. Tuntuu, että ikävöin jo nyt, ennen kuin olen edes lähtenyt. Tunteet ovat heittelehtineet ihan miten sattuu viime aikoina, mutta eiköhän kohta tasaannu. Kohta on mielentäydeltä kaikkea ihan uutta.

Ei sen enempää nyt. Tahdoin vain kertoa. Toivon sanojen ryöpsyävän Islannissa runsaammin.

Siihen asti;
näkemiin
/kveðja

tiistai 10. kesäkuuta 2014

elossa, elossa, elossa

Tuli kesä, jotenkin ihan yllättäen hiipi selän taakse. Minua jaksaa edelleen hämmästyttää lämmin sää ja läpi yön jatkuva valoisuus. Tajusin juuri epäuskoisena juhannukseen olevan alle kaksi viikkoa.

No, olen muutenkin sekaisin päivistä ja ajasta, sillä olen ollut tässä pari viikkoa lomalla töistä. On ollut mahtavaa hukata ajantaju, säntäillä siellä sun täällä.


Kun loma alkoi, lähdin Latviaan. Junalla Helsinkiin, laivalla Tallinnaan, bussilla Riikaan. Matkustustapa oli väsyttävä, mutta palkitseva. Riika osoittautui nyt toisella vierailullani aivan ihanaksi kaupungiksi. Kävelin jalkani rakoille, kiertelin museoissa, ramppasin samoja katuja niin monta kertaa että opin kulkemaan. Sattui hassuja, puhuin paljon vieraille, näin kissoja ja majavan. Kartta oli viimeisenä päivänä aivan rypyssä, enkä olisi jaksanut kävellä enää metriäkään. Olin ihan mahdottoman väsynyt, mutta yhtä onnellinen. Kannatti lähteä yksin. Vaikka minulla on kaupungissa kavereita, vietin silti paljon aikaa myös ihan itsekseni, ja se teki hyvää. Keskityin vain nauttimaan omasta seurastani ja mietiskelin kaikkea lempeää.


Rantauduttuani takaisin Suomeen mentiin mökille. Meri teki taas onnelliseksi, siinä on ihmeellistä voimaa. Oltiin kipeinä, tehtiin mitä jaksettiin, paljon ei jaksettu. Soudettiin auringonlaskuun ja lähetettiin pullopostia. Kuunneltiin Leevi and the Leavingsia. Nähtiin kurkia. Makoilin sohvalla ja katselin ikkunasta merta, mietin jospa joskus olisi koti jonka ikkunasta näkyisi aaltojen tanssahtelu. Päätin mennä uimaan, seisoin nilkat jääkylmässä, kitisin etten pystykään, sitten pärskäytin menemään. Keräsin luonnonkukkia maljakkoon ja leivoin raparperipiirakkaa.


Mökiltä palattiin Turkuun, minä vedin henkeä ja jatkoin matkaa Helsinkiin. Kesähelsinki se on ihana, erityisesti Töölönlahti ilmahämärässä sykähdytti tällä kertaa. Seilattiin vehreään Suomenlinnaan ja maattiin monta tuntia auringossa, juotiin lämmintä valkkaria ja kuunneltiin Samuli Putroa. Aurinko uuvutti, mentiin kotiin ja linnoittauduttiin sohvalle katsomaan leffoja. Oli ihan parasta vain olla, vaikka kaupunki olisikin ollut täynnä tekemistä. Bussissa takaisin Turkuun mietin kuinka monta tuntia olin lomani aikana istunut jossakin kulkuneuvossa. Ehkä vähän liian monta. Tai tarpeeksi monta. Oli miten oli, tuntuipa ihanalta mennä kotiin.


Ja sitten kesäturku, paras paikka maailmassa. Täällä olen kierrellyt kirppareilla. Lorvaillut. Syönyt liikaa jätskiä. Pyöräillyt iloa suupielissä. Pyöräillyt hameenhelmani ketjujen väliin, istunut ojanpenkassa odottamassa pelastajaa, kun itse en sitä irti saanut. Ollut niin hemmetin onnellinen, että olen onnistunut löytämään elämääni ihmisen, joka tulee mutisematta irroittamaan hameeni pyörän ketjujen välistä. Tiiraillut silmät sirrissä auringossa kimmeltävää Aurajokea. Tanssinut. Ollut ihanissa juhlissa maailman ihanimmassa asunnossa. Ihastellut kesäöiden tunnelmaa, niiden loputtomuuden tuntua. Nukkunut myöhään ja koittanut olla tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Hengitellyt luontoa, keuhkot täyteen syreenien tuoksua. Lähtenyt keskellä yötä ostamaan karkkia, koska teki mieli. Ollut rakastunut hölmö.

Sellainen lomakertomus. On tää elämä vaan aika kutkuttava juttu. Tuntuu, että olen parin viikon aikana nähnyt ihan käsittämättömän paljon kauneutta. Eikä se tähän lopu. Sitähän on joka puolella. Kaikkialla, kaikessa. Huh.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

there is a crack in everything, that's how the light gets in


Keväässä on tuttuutta, kirkastuvia muistikuvia.

Ai niin, niinhän minä viime keväänäkin riemastuin huomattuani taloani vastapäätä seisovien puiden aivan yllättäen vihertyneen ja käsiini ilmestyneen pisamia. Ja niinhän minä silloinkin pidin parvekkeen ovea palelemisenkin uhalla auki, ulkomaailman äänet kun ovat niin huumaavia; lintujen laulu, tuulen humina ja kaupungin kumina, naapureiden keskustelut, autojen narskuna. Kevätvalo paljastaa likaiset ikkunat, kevätflunssa iskee ja kevätsateen jälkeen maailma tuntuu ihan uudelta. Viime keväänäkin pyöräilin pää pyörällä pitkin Turun katuja ja kuvittelin jokaiseen ihanaan puutaloon itselleni tulevaisuuden. Ja aivan kuten vuosi sitten, olen edelleenkin onnekas ja onnellinen, siitäkin huolimatta että tunnen aina vaan olevani jollain merkillisellä tavalla hukassa. Kuin se olisi jotain sisäänrakennettua, särö josta en osaa irrottaa.

Kevätmielen valtaavat tuttuun tapaan myös haaveet, pienet, suuret ja suurensuuret, mutta koitan jarrutella. Tässä hetkessä on ihan tarpeeksi, enemmänkin kuin tarpeeksi. Tärkeältä tuntuu haistella kukkia, iloita hyvästä voileivästä ja kauniisti ryppyyntyneistä lakanoista. Hämmästyä toisen ihanat naururypyt joka kerta uudestaan. Unohtaa harjata hiukset ja jättää meikkaamatta. Katsoa vastaantulijoita silmiin. Huomata, kuinka elämä kasvattaa uusia kerrostumia kuin huomaamatta, on sama mutta eri. Huomata, kuinka kaikki tihkuu valoa. Pakahtua valosta.

Keväässä on tuttuutta, mutta keväässä on myös uutta. Kuin lupaus jostakin. Kuin aamut, joina tulee lävistetyksi ajatuksella siitä, kuinka tänään voi tapahtua ihan mitä vaan.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

olen valoisa valoisa niin


Olin tuossa muutaman päivän mökillä. Kirjaimellisesti olin, stressaamatta mistään mitä pitäisi tehdä.

Siellä oli niin paljon kaikkea niin ihanaa. Meren pauhu. Metsän rauha. Niin ahdas tähtitaivas, ettei sellaista koskaan kaupungissa näe. Uiminen meren jääkylmyydessä. Unet. Päiväunet. Auringonlaskut. Auringonnousut. Hitaat aamut. Oikeastaan kaikki oli hidasta, ajatonta, tai ainakin aika tuntui venyvän ja kulkevan omia reittejään. Ja siitähän minä pidän (jos saisin päättää, olisi kiire ja suorittaminen kokonaan vain muita varten).

Meillä oli hetken oma maailma. Toivottavasti palaamme sinne pian. Kaupunki on rakas, mutta samanlaista tyyneyttä en täältä löydä.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kun hän kysyy mitä ajattelen, en kerro. Mieleni, oma ääretön maailmani.


Muistiin jääneitä viimeaikaisia asioita

Kun makasimme lattialla ja joimme teetä. Kotini näytti vieraalta alhaaltapäin katsottuna, olisin halunnut kattoon kävelemään. Yläpuoleltamme kuului basson jytke, sanoin sen olevan kuin talon sydämenlyönnit.

Kun lauloimme karaokea ja nauroin vatsa kipeänä huonoille vitseille joita kertoivat hyvät ihmiset ja aamulla luulin etten selviä työpäivästä, mutta selvisin.

Kun löysin maasta kaksi euroa ja ostin sillä kukkia.

Kun töissä asiakas toivotti hyvää loppupäivää, ja uskoin sen, ja loppupäivä oli hyvä.

Kun karkasin lumisadetta haaveisiini itse kerätyistä kukkakimpuista ja tuulen mukana kovaa vauhtia vaeltavista pilvistä ja piknikille nukahtamisesta ja kaikesta, minkä kesä meille antaa.

Kun katselin auringonlaskua ja tuli sellainen nopeasti ohi vilahtava olo, jolloin unohtaa olevansa minä, ja on hetken vain osa kaikkea.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

minun sisälläni kasvaa maisema


Hei, hups, katosin. Tai en kai mihinkään kadonnut, ei vaan ole ollut sanoja jotka olisivat asettuneet oikealla tavalla peräkkäin. Täällä olen edelleen, kulkenut Turun kaduilla ihastellen kaikkea kuten ennenkin, iloinnut lintujen laulusta ja pitenevistä päivistä, nukkunut liian vähän, valvonut liian paljon. Käynyt teatterissa, elokuvissa, keikoilla, Helsingissä. Kulkenut bussilla, junalla, pyörällä, taksilla, jalan. Saanut mahtavia fiiliksiä musiikista (Samuli Putron uusi levy, kuunnelkaa se!). Hakenut voimaa suunnitelmien tekemisestä, hykerrellen haaveillut tulevista reissuista niin Suomessa kuin muuallakin. Fiilistellyt aamuja, niiden valoa, niiden rauhaa, sitä tunnetta kun maailma tuntuu hetken olevan auki joka suuntaan.

Kukat, jotka sain viikko sitten kun loma alkoi, alkavat tehdä jo kuolemaa. Tai no eipä minulla oikeasti mitään lomaa ole ollut, luentovapaa viikko kyllä mutta koulutehtäviä olisi silti tullut tehdä. Vaan enpä ole tehnyt, olen tehnyt kaikkea aivan muuta. Tiedättekös, minä en ole oikein pitkään aikaan pitänyt yliopistosta. Kerron salaisuuden: oikeastaan ei tekisi mieli käydä siellä ollenkaan. Mutta mitäs sitten tekisin? Makaisin sängyssä ja ostelisin kukkia kunnes tilini olisi tyhjä? No, ei siitä sen enempää, tuntuu vaan oma paikka tässä maailmassa olevan taas vaihteeksi vähän hukassa. Ehkä se on sitten se minun paikka. Hukka.

Sananen vielä keväästä. Siellähän se jo ihan nurkan takana kurkistelee ja kiusoittelee meitä, antaa välillä kasvoja lämmittäviä valonsäteitä ja tuulen, jossa on häivähdys loputtomista kesäöistä. Kevät voimistuu, minä voimistun. Ihmettele lintuparvi, ihmettele puut. Ihmettele naapuri ja jäitä lähteviä. Ihmettele lammikoita, valtamerta myös. Käskystä, Samuli. Ja ei kai tätä elämää voisi ihmettelemättä elääkään, niin kovin ihmeellistä kun kaikki on. Niin hohtavaa.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

miten suuri haava ihmiseen mahtuu ennen kuin hän mahtuu siitä ulos


Tämä tammikuu on aivan hyvä, kuten eräs ystäväni sanoisi.

Niin, kuulas ja kirkas tammikuu, joskus olen sinua inhonnutkin, mutta tänä vuonna jokin on toisin. Elämä on täyttä, tuntuu kuin ihon alla kulkisi sähköä. Painavia ja kevyitä hetkiä ja niiden limittymistä. Minulla on kuivat kädet ja tukka koko ajan takussa. Kehitän kahvinjuonnista uudestaan tapaa. Teen enimmäkseen mitä huvittaa, liikaakin, pakoilen vastuullisuutta kuin lapsi. Unohdan tiskata. Torkahtelen luennoilla. Käyn kotona vain kääntymässä, tai sitten olen vaan sängyssä koko päivän. Makaan lattialla kasvot matossa, puhun puhelimeen, ja välillä olen hiljaa koska puhuminen väsyttää, keskityn hengittämiseen. Rakastun tähän biisiin eräissä aamukuuteen venyvissä juhlissa, pojat laulavat mukana, kuunnellaan uudestaan. Olen pakahduttavan kiitollinen ystävistäni. Matkustan lauantaiaamuna bussilla töihin, korvissa soi yksi lempibiiseistäni joka tulee sattumalta radiosta, katson kuinka lintuparvi pyrähtää lentoon kauniin kerrostalon aurinkoista seinämää vasten, ja hetken maailma tuntuu äärettömän eheältä. Kävelen aamuyöllä baarista kotiin, ei ole liian kylmä, katselen Aurajoen jäätä ja mietin kestääköhän se ihmisen painon. Entä kestänkö minä ihmisen painon, itseni, toisen. Laitan kukkia tyhjään lempiviinipulloon. Mummo kaatuu ja lyö päänsä ja minä ajattelen sitä kipua ja kaiken häilyväisyyttä. Haaveilen hieman kesästä, suurkaupunkien kapeista pikkukujista joilta voi löytää mitä vaan, kasvoja vasten iskevästä kuumasta ilmasta. Mutta silti, on hyvä olla tässä tammikuussa nyt. Aivan hyvä olla.